Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta on kuluneen viikon aikana yrittänyt hiljentää opiskelijoiden ja henkilökunnan piirissa levinnyttä huolta. ”Huoli pois” -tiedotteet ovat kuitenkin lisänneet pikemmin kuin vähentäneet minun huoltani. Erityisen huolestuttava on se löyhä tapa jolla tiedekunnan retoriikassa puhutaan ”humanisteista”.
Akateemisista oppialoista puhuttaessa ”humanisti” on yleiskäsite, jolla viitataan mm. arkeologeihin, filosofeihin ja kielitieteilijöihin. Tässä oppialoja tarkoittavassa merkityksessä kukaan ei voi olla ”hyvä ja asiantunteva humanisti” olematta ensisijaisesti hyvä ja asiantunteva arkeologi, filosofi tai kielitieteilijä.
Nyt tiedekunta on kuitenkin ryhtynyt puhumaan ”humanisteista” ikään kuin kyse olisi oppialasta; erillis- pikemmin kuin yleiskäsitteestä. Tämän käsitesekaannuksen avulla yritetään väittää, että tarkoituksena on kouluttaa entistä parempia ”humanisteja”, vaikka oppialojen perusopintoja yhdistetään ja näiden oppialojen erillisopinnot näin väistämättä vähenevät.
Epäilen että tiedekunnan retoriikan taustalla piilee myös ”humanisti”-sanan toinen arkikielinen merkitys. Halutaan luoda illuusio siitä, että näin menettelemällä tiedekunta kouluttaa tulevaisuudessa humaanimpia – ehkä jopa parempia – ihmisiä.
Filosofille tulee vähän epätoivoinen olo. Mitä me voisimme tehdä että saisimme tämän kuplan puhkaistua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti